Digipaasto
Se oli syyskuinen maanantaiaamupäivä. Olin tapani mukaan kirmaamassa kotitaloni ulko-ovesta kohti kampusta ja alkavaa kouluviikkoa. Silloin se tapahtui, ensimmäistä kertaa elämässäni. Pudotin matkapuhelimeni näyttö edellä asfaltille. Puhelimen näyttö sirpaloitui, mutta laite toimi edelleen – onneksi.
Ensimmäinen ajatus särkyneen puhelimen äärellä oli looginen: kuinka saan pidettyä yhteyttä läheisiini, jos puhelimeni lakkaa toimimasta. Pian sen jälkeen itselleni alkoi valjeta, kuinka paljon tärkeää, henkilökohtaisa sisältöä varastoin puhelimeni muistiin. Yhteystietojen, kalenterin ja sekalaisten muistiinpanojen lisäksi puhelimeni on pullollaan valokuvia niin kesän festareilta, ulkomaanmatkoilta kuin ylläri-ikävää varten lapsuudenkodin koirasta. Kotiin päästessäni aloitinkin mittavan varmuuskopiointioperaation pelastaakseni arvokkaat digitaaliset muistoni ennen kuin se voisi olla liian myöhäistä.
Sillä välin, kun kännykkäni oli korjauksessa, oli onnekseni taskussa kuitenkin työpuhelin, johon olin jo etukäteen varmuuden vuoksi tallentanut tärkeimpien ihmisten puhelinnumerot hätätilanteiden varalle. Lisäksi sain sähköpostini ja tärkeimmät somet mukaani työpuhelimeeni. Kaikesta huolimatta viikko ilman omaa ‘’kämmenenjatketta’’ oli haastava. Vaikka sain yhteyden lähipiiriini somen kautta ja perinteisesti soittamalla, tuntui koko ajan siltä, että jään joistain asioista ja keskusteluista paitsi. Myös yhteydenpito tuntui normaalia Whatsapp-viestittelyä vaivalloisemmalta. Lisäksi työpuhelimen pieni muisti esti Spotifyn lataamisen puhelimeen, jolloin jouduin olemaan tavoistani poiketen kaikki kävely- ja bussimatkat hiljaisuudessa. Kamalaa.
Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka vietämme yhä suuremman osan ajastamme digitaalisissa ympäristöissä. Työelämä ja opinnot ovat entistä enemmän verkossa, mutta niin ovat myös tapamme viettää vapaa-aikaa. Digimaailma palvelee meitä yhä enemmän viihdekäytössä eikä vain työ- tai yhteydenpitovälineenä. Tajusin, että elämän siirtyminen enemmän ja enemmän verkkoon hankaloittaa myös vapaa- ja työajan erottamista toisistaan. Iltaisin, kun yrittää vaihtaa vapaalle, tulee herkästi kurkattua koulusähköposteja, mutta myös kesken työnteon on toisessa selainikkunassa liian usein auki Facebook. Rajanveto työ- ja vapaa-ajan välille verkossa on siis vaikeaa. Suuri osa ajastani kuluu kännykkä tai muu härpäke kädessä, olin sitten vapaalla tai en. Se on pelottavaa.
Puhelimeni oli korjauksessa viikon. En aio valehdella ja väittää kokeneeni sillä välin suurta puhdistautumista ja parantumista omasta digiriippuvuudestani. Päivä, jona korjattu puhelin putosi postiluukusta, oli täynnä iloa ja onnea. Taisin jopa hieman tanssahtaa. Pieni digipaasto teki kuitenkin hyvää, sillä se sai itseni ajattelemaan sitä, kuinka monta tuntia itsekin vietän päivästäni katse kohti erilaisia näyttöjä aivan huomaamattani. Ehkä ongelman tiedostaminen voisi olla ensimmäinen askel kohti parannusta.
Mari Pynssi
Hallituksen sosiaalipoliittinen vastaava